Ramppikuumetta

Se on kuulkaas taas se aika vuodesta, kun minä ja muut tanssikoulumme oppilaat nousemme lavalle näyttämään, mitä olemme vuoden aikana oppineet. Toisin sanoen: kevätnäytökset ovat täällä! Joten jos täällä blogissa on (taas) vähän hiljaisempaa, olen joko töissä, harjoituksissa, kenraaleissa tai näytöksissä.

Ensinnäkin on sanottava, että minusta on ihan superhienoa, että koulumme järjestää joka kevät (ja nykyään myös joulu) oppilasnäytökset, joihin pääsevät esiintymään kaikki halukkaat. Ketään ei pakoteta esiintymään, mutta ainakin minun tunneillani on vähän kuin itsestään selvää, että kaikki kynnelle kykenevät tulevat myös näytöksiin. On myös ihan huippua, että me aikuisoppilaatkin pääsemme esiintymään, sekään kun ei taida olla mikään sääntö, sillä varmaan useimmat koulut järjestävät näytökset lapsioppilaille ja heidän vanhemmilleen. Kaiken lisäksi puitteet ovat todella hienot, näytöksemme nimittäin järjestetään Aleksanterin teatterissa, joka on mm. entinen Suomen Kansallisooppeeran koti ja jossa edelleen esiintyvät meidän amatöörien lisäksi myös monet huippuammattilaiset.

Aleksanterin teatteri. Pian tällä lavalla minäkin.

Tämä on kolmas kerta, kun olen kevätnäytöksessä mukana ja lisäksi olen ehtinyt olla mukana yhdessä joulunäytöksessä, joten kaikkinensa pääsen esiintymään tuolle Aleksanterin teatterin lavalle nyt neljättä kertaa. Yritän suhtautua asiaan kypsän rauhallisesti, sillä kysehän on vain koulun kevätnäytöksestä eikä kukaan tule arvioimaan meitä sen mukaan, mitä virheitä teemme. Muutenkin tämän kevään tavoitteeni on nauttia esityksistä ja koko näytöstouhusta.

Paitsi että. Se on vaan niin paljon helpommin sanottu kuin tehty. Ensinnäkin olen maailman suurin jännittäjä. Jos jotain on mahdollista jännittää, minä jännitän sitä. Lisäksi vaikka olen alkanut pikku hiljaa uskoa, että olen jotain tanssissa jo oppinut ja ehkä jopa (hui!) vähän kehittynyt, iskostuu minulla aina näin näytösten alla päähän ajatus, että olen ryhmäni huonoin. (Tiedän, ettei niin pidä ajatella ja ettei meitä tai muitakaan tanssijoita voi panna yksoikoisesti paremmuusjärjestykseen. Toki osa on taitavampia ja kokeneempia kuin toiset, mutta jokaisella on omat vahvuutensa. Mutta silti.)

En ole aikuisiällä tainnut esiintyä muuta kuin työhön liittyvissä tilaisuuksissa, ja vaikka nekin ovat olleet jänniä paikkoja, on työn ja asiaosaamisen taakse voinut vähän niin kuin piiloutua. Vaikka tanssissa saa ottaa erilaisia rooleja, on siinä jotenkin avoimemmin oma itsensä ja oma osaaminen muiden arvioitavana, hassua kyllä. Tietenkin helpottaa, että tanssimme ryhmänä, mutta toisaalta pelkään, että jos mokaan, pilaan koko ryhmän esityksen. Vaikka tiedänkin, etten ikinä ajattelisi niin, jos joku tanssikavereista tekisi jotain pieleen, sehän on vain elämää ja inhimillistä.

Siitäkin huolimatta tässä sitä taas mennään! Tänä keväänä olen vielä kaiken lisäksi mennyt tuppautumaan kahteen esitykseen, ihan vapaaehtoisesti! ^_^ Että onhan sekin jo pieni ihme (tai ainakin saavutus), että olen sentään mennyt mukaan. Ja joka kerta olen päässyt lavalle asti ja selvinnyt hengissä. (Vaikka totta puhuen ne viimeiset minuutit ennen omaa vuoroa, kun odottaa lavan sivulla, valot ovat kuumat ja tuntuu, että happi loppuu - varmaan joka ainoa kerta on käynyt mielessä, että mitä jos vain juoksisin pois... No, toistaiseksi en ole juossut.)

Mutta ehkä se siitä. Ilon kautta. Ja ainakin tänään oli harkoissa niin hyvä fiilis, että yritän nyt vaan säilyttää siitä edes murto-osan. Joten kaikesta huolimatta tämän viikon tavoite on nauttia mahdollisimman paljon. Nautin kuitenkin tanssista ja tanssimisesta niin paljon, että nyt on minun vuoroni jakaa sitä iloa muille. Ja sitten vielä: muista hengittää. ^_^

(Kuvituksena muuten mun toisen esityksen mekko, jota pääsin tänään kokoeilemaan käytännössä. Oli ihanaa.)

Tällaista tänään. Löytyykö teistä lukijoista jännittäjiä? Entä mitä tykkäätte esiintymisestä?